sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Tajuuminen nolla
Välillä luulen ymmärtäväni, mutta sitten huomaankin kuvitelleeni ihan päin persettä. Olen siis ajatusteni kanssa pääasiallisesti väärässä. Turhauttavaa.
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
711
"Olen vain rakastunut sinuun."
No, niin olit. Ja minä sinuun. Ei ollut väärin uskoa sitä tunnetta rakkaudeksi. Missä on määrätty, että sellainen rakkaus, joka kestää (muuttumattomana) "kunnes kuolema meidät erottaa" -saakka, on ainoaa ja oikeaa, aitoa rakkautta ? Tekeekö se, että sinä rakastit minua ja minä sinua vain hetken, siitä rakkaudesta jotenkin vähemmän ? Jotenkin laimeamman ? Ei-rakkauden ? Jos vuosienkin kuluttua voin muistaa sen tunteen, niin se oli, piru vie, rakkautta !
En kaipaa sinua takaisin. En, vaikka rakastit minua. Kaipaan sanoja, jotka sanoit minulle. Kuulenko niitä enää koskaan ?
No, niin olit. Ja minä sinuun. Ei ollut väärin uskoa sitä tunnetta rakkaudeksi. Missä on määrätty, että sellainen rakkaus, joka kestää (muuttumattomana) "kunnes kuolema meidät erottaa" -saakka, on ainoaa ja oikeaa, aitoa rakkautta ? Tekeekö se, että sinä rakastit minua ja minä sinua vain hetken, siitä rakkaudesta jotenkin vähemmän ? Jotenkin laimeamman ? Ei-rakkauden ? Jos vuosienkin kuluttua voin muistaa sen tunteen, niin se oli, piru vie, rakkautta !
En kaipaa sinua takaisin. En, vaikka rakastit minua. Kaipaan sanoja, jotka sanoit minulle. Kuulenko niitä enää koskaan ?
lauantai 15. tammikuuta 2011
perjantai 14. tammikuuta 2011
Takautumia
Muistatko luokasta sen tytön, joka aina istui etupenkissä ja kuunteli hiljaa, mitä opettajalla oli sanottavana ? Sen tytön, joka aina oli tehnyt läksyt ja joka purskahti itkuun, kun kokeesta tuli 'vain' 9½ ? Sen, joka ei ollut kovin kummoinen urheilija muuten, mutta oli sitkeä kuin piru ja juoksi pitkiä matkoja kuin kone ? Sen, joka oli nörtti jo silloin, kun koko sanaa ei oltu vielä keksittykään ? Äidin kiltin, tottelevaisen ja rauhallisen pikkutytön, jota kukaan poika ei vilkaissut toista kertaa, hyvä jos sitä ensimmäistäkään ?
Muistatko sitten ensimmäisen luokkakokouksen lakkiaispäivän jälkeen, parin vuoden päästä, jossa se sama kiltti hajuton-mauton-väritön tytteli istui päivällispöydässä ison mahansa kanssa ? Siis raskaana !! Muistatko sen järkytyksen, kun tajusit, että se hiljainen hiirulainen on saanut joltain munaa ?!!? Harrastanut villiä seksiä jonkun karvaisen karjun kanssa, joka on ruikkinut siemenensä niin, että nyt se siveyden perikuva oli räjähtämäisillään vauvasta !?!
Minä muistan. Hyvästi yöunet.
Muistatko sitten ensimmäisen luokkakokouksen lakkiaispäivän jälkeen, parin vuoden päästä, jossa se sama kiltti hajuton-mauton-väritön tytteli istui päivällispöydässä ison mahansa kanssa ? Siis raskaana !! Muistatko sen järkytyksen, kun tajusit, että se hiljainen hiirulainen on saanut joltain munaa ?!!? Harrastanut villiä seksiä jonkun karvaisen karjun kanssa, joka on ruikkinut siemenensä niin, että nyt se siveyden perikuva oli räjähtämäisillään vauvasta !?!
Minä muistan. Hyvästi yöunet.
torstai 13. tammikuuta 2011
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Loistavan toverin yhteydenotto
Nyt jokaiselle Mao-hattu päähän ja sassiin !
Sain postia, arvopostia, Pohjois-Korean todennäköiseltä seuraavalta johtajalta, Kim Jong-un'lta. Jostain kumman syystä gmail oli kuitenkin ohjannut tämän neljän tähden kenraalin kainon lähestymisyrityksen suoraan roskapostilaatikkooni, mikä herätti hienoisia epäilyksiä siitä, lähestyikö tämä Kansallisen puolustuskomission arvovaltainen jäsen minua sittenkään ns. tosi tarkoituksella.
Koska olen Pepe Willbergin sanoin vain heikko nainen, niin en uskaltanut viestiä lukea. Tiedä, minkälaiseen tunteiden pyörremyrskyyn olisin saattanut joutua. Toivottavasti tuo 27-28 -vuotias pyöreäpäinen ja tuuheahiuksinen nuorimies ei saa tylystä kohtelustani suuria traumoja, kun en aio ryhtyä hänen kirjoittelemaan. Uskon, että joku muu varmasti suostuu aloittamaan hänen kanssaan nettikirjeenvaihdon. Ja mistä sitä koskaan tietää, mihin se sitten saattaa parhaimmassa tapauksessa johtaa. Kyllä joku puuma taatusti tuollaisen murean paistin nappaa syleilyynsä.
Sain postia, arvopostia, Pohjois-Korean todennäköiseltä seuraavalta johtajalta, Kim Jong-un'lta. Jostain kumman syystä gmail oli kuitenkin ohjannut tämän neljän tähden kenraalin kainon lähestymisyrityksen suoraan roskapostilaatikkooni, mikä herätti hienoisia epäilyksiä siitä, lähestyikö tämä Kansallisen puolustuskomission arvovaltainen jäsen minua sittenkään ns. tosi tarkoituksella.
Koska olen Pepe Willbergin sanoin vain heikko nainen, niin en uskaltanut viestiä lukea. Tiedä, minkälaiseen tunteiden pyörremyrskyyn olisin saattanut joutua. Toivottavasti tuo 27-28 -vuotias pyöreäpäinen ja tuuheahiuksinen nuorimies ei saa tylystä kohtelustani suuria traumoja, kun en aio ryhtyä hänen kirjoittelemaan. Uskon, että joku muu varmasti suostuu aloittamaan hänen kanssaan nettikirjeenvaihdon. Ja mistä sitä koskaan tietää, mihin se sitten saattaa parhaimmassa tapauksessa johtaa. Kyllä joku puuma taatusti tuollaisen murean paistin nappaa syleilyynsä.
lauantai 8. tammikuuta 2011
"No, ei sille sitten mitään voi..."
Kohta on menny puoli vuotta, kun viimeksi tavattiin. No, kaikkeen tottuu, vaikka ensi ikävä on ihan karsee. Sit myöhemmin välillä mä en edes kaipaa sitä, mut sit tulee joku päivä sellanen ihan käsittämätön ikävä, ettei siihen auta mikään. Onneks sellasia päiviä on tosi harvassa, mut sitte kun se tulee, niin se iskee ku metrin halko ohimoon. Sellanen päivä oli täs just. Ja se kolahti. Kai se on tää joulun aika, mikä sen tekee. Tulee niitä muistoja, joita siellä vanhainkodissa sit muistellaan ja joilla kehuskellaan toisille mummeleille. Vaik tuskin sillon kukaan enää ees muistaa, mistä mä hehkutan. Pirun harmi.
Aina, kun suunnitellaan tapaamista, mun odotukset nousee. Tottakai mä tiedän, että kaikki voi mennä ihan puihin vielä viime hetkillä niin ku on mennykin, mut silti sitä odottaa ja toivoo, et se onnistuu. Se on ihan luonnollista. Aika paljonki, itseasiassa. Tai siis mä odotan. Ja sit jos rupee näyttämään siltä, et jossain edessä ladulla onki hiekkaa, niin sit mä vaan sanon, et "harmi juttu, mut ei se nyt haittaa tai kaada maata" ja et "tuleehan niitä sit toisia kertoja, jollon voidaan tavata". Totuus vaan on, et mun tekis mieli itkee ja potkii jotain seinää, kun ottaa päähän ja harmittaa ihan hemmetisti. Mut enhän mä voi sitä ääneen sanoo, koska sit se ajattelee, et mä jotenkin hajoon ja riipun tai jotain.
Enhän mä tietty hajoo, mut kyl täytyy sanoo, et vituttaahan se aika ankarastikin. Mä vaan osaan hymyillä ja olla silleen, ku en oliskaan tai et niin ku mua ei vaivais tai häiritsis. Kyl vaivaa ja häiritsee ! Siis sillä hetkellä, mut se menee ohi. Tietty menee ohi. Mut olisinhan mä jotenkin ihan outo, jos mua ei sellasen tapaamisen missaaminen häiritsis ihan kybällä. Mut mä en sano, kun se ei auta mitään, et mä harmitustani vuodattasin sen niskaan. Sitä vaan ärsyttäis se, mä tiedän.
Onneks mä voin edes kattoa kuvia siitä. Ja kyllä mä sen virnistyksen muistan muutenkin. Ja sen toisen ilmeen myös.
Aina, kun suunnitellaan tapaamista, mun odotukset nousee. Tottakai mä tiedän, että kaikki voi mennä ihan puihin vielä viime hetkillä niin ku on mennykin, mut silti sitä odottaa ja toivoo, et se onnistuu. Se on ihan luonnollista. Aika paljonki, itseasiassa. Tai siis mä odotan. Ja sit jos rupee näyttämään siltä, et jossain edessä ladulla onki hiekkaa, niin sit mä vaan sanon, et "harmi juttu, mut ei se nyt haittaa tai kaada maata" ja et "tuleehan niitä sit toisia kertoja, jollon voidaan tavata". Totuus vaan on, et mun tekis mieli itkee ja potkii jotain seinää, kun ottaa päähän ja harmittaa ihan hemmetisti. Mut enhän mä voi sitä ääneen sanoo, koska sit se ajattelee, et mä jotenkin hajoon ja riipun tai jotain.
Enhän mä tietty hajoo, mut kyl täytyy sanoo, et vituttaahan se aika ankarastikin. Mä vaan osaan hymyillä ja olla silleen, ku en oliskaan tai et niin ku mua ei vaivais tai häiritsis. Kyl vaivaa ja häiritsee ! Siis sillä hetkellä, mut se menee ohi. Tietty menee ohi. Mut olisinhan mä jotenkin ihan outo, jos mua ei sellasen tapaamisen missaaminen häiritsis ihan kybällä. Mut mä en sano, kun se ei auta mitään, et mä harmitustani vuodattasin sen niskaan. Sitä vaan ärsyttäis se, mä tiedän.
Onneks mä voin edes kattoa kuvia siitä. Ja kyllä mä sen virnistyksen muistan muutenkin. Ja sen toisen ilmeen myös.
perjantai 7. tammikuuta 2011
Yhden pysähdyksen taktiikalla
Löysin tänään itseni yllättävästä paikasta. Tavallaan pakotettuna, mutta nyt olen siitä tyytyväinen.
Sain, näet, nähdä uskomattomia juttuja. Aika montakin. Ensin vain ällistelin, sitten kohta jo harmittelin, ettei eräs ystäväni ollut mukana näkemässä niitä kanssani ja lopuksi olin, ällistyksekseni, kyynel poskella, koska olin todella äärettömän pahoillani, ettei se ystävä ollut kanssani. Hän olisi nauttinut näkemästään enemmän kuin minä. Mutta olin minäkin lumoutunut.
Valitettavasti lumouksilla on taipumus vetää puoleensa risupartaisia äijänköriläitä vakosamettihousuissaan ja virttyneissä 'taiteellisissa' neuleissaan, jotka ilman tunnontuskia rikkovat hurmion. Näin tapahtui tänäänkin kahden partapirun muodossa enkä enää löytänyt sitä samaa tunnelmaa, jossa olin hetkeä aikaisemmin leijunut.
Ja kohta ne piskitkin ärsyttivät jo ihan täysillä. Perhana.
Onneksi sain sentään hieman balsamia haavoihini erään ruskeasilmäisen silmänilon muodossa. Outoa, koska mä en edes tykkää ruskeista silmistä.
Sain, näet, nähdä uskomattomia juttuja. Aika montakin. Ensin vain ällistelin, sitten kohta jo harmittelin, ettei eräs ystäväni ollut mukana näkemässä niitä kanssani ja lopuksi olin, ällistyksekseni, kyynel poskella, koska olin todella äärettömän pahoillani, ettei se ystävä ollut kanssani. Hän olisi nauttinut näkemästään enemmän kuin minä. Mutta olin minäkin lumoutunut.
Valitettavasti lumouksilla on taipumus vetää puoleensa risupartaisia äijänköriläitä vakosamettihousuissaan ja virttyneissä 'taiteellisissa' neuleissaan, jotka ilman tunnontuskia rikkovat hurmion. Näin tapahtui tänäänkin kahden partapirun muodossa enkä enää löytänyt sitä samaa tunnelmaa, jossa olin hetkeä aikaisemmin leijunut.
Ja kohta ne piskitkin ärsyttivät jo ihan täysillä. Perhana.
Onneksi sain sentään hieman balsamia haavoihini erään ruskeasilmäisen silmänilon muodossa. Outoa, koska mä en edes tykkää ruskeista silmistä.
torstai 6. tammikuuta 2011
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Lainaus ja lisäys
"Joskus Jumala vastaa rukoukseen,
jota ei tiedä lausuneensa."
Mutta sen toteutuminen saattaa vaatia muutaman kyyneleen.
jota ei tiedä lausuneensa."
Mutta sen toteutuminen saattaa vaatia muutaman kyyneleen.
Toisaalta vohkittua
Still round the corner
there may wait
a new road or a secret gate.
-J. R. R. Tolkien
(Kiitokset pienelle, pirteälle linnulle.)
there may wait
a new road or a secret gate.
-J. R. R. Tolkien
(Kiitokset pienelle, pirteälle linnulle.)
tiistai 4. tammikuuta 2011
Paluu Suomeen
Tein matkan toiselle puolelle kaupunkia. Luulin meneväni ostosmatkalle, mutta se osoittautuikin turistimatkaksi. Tuntui kuin olisin saapunut johonkin toiseen maahan. En tiedä, mihin mutta todennäköisesti kaikkien kansojen sulatusuuniin, Atlantin taakse. Minua ahdisti. Jos haluan Jenkkeihin, menen sinne lentokoneella, en omalla autollani. Olin turistina omalla maallani, omassa kaupungissani. Ikävä tunne.
Kolme viidestä vastaantulijasta oli jotain muuta etnistä alkuperää ulkonäkönsä perusteella ja toinen jäljelle jäävistä kahdesta puhumansa kielen perusteella. Ja mikä pahinta, se ainoa suomalainen näistä viidestä näytti hänkin joltain käsittämättömältä oliolta. Lihavalta, epäsiistiltä ja huonokäytöksiseltä, alempaa alaluokkaa edustavalta yhteiskunnasta pudonneelta... eläimeltä. Valitettavasti.
Aluksi ihmettelin, miksi minua katsotaan niin pitkään, mutta se johtui varmasti siitä, että ensinnäkään en pystynyt pitämään leukaani kurissa. Se väkisinkin, kaikista pontevista yrityksistäni huolimatta, loksahteli auki hämmästyksestä, ällistyksestä ja järkytyksestä. Toiseksikin olin varmasti sen pienen kaupungin kokoisen kauppakeskuksen ainoa äiti, joka selvästi piti huolta lapsestaan pitämällä häntä tiukasti kädestä kiinni, ohjaamalla eteenpäin kaikenmaailman helmojen ja huntujen joukossa. "Äiti, täällä on ihan hirveen paljon turisteja !" Ei, rakas, kyllä ne kaikki ihan asuu täällä Suomessa.
Myös tämän hetkinen mielenterveystyön tila näkyi kauppakeskuksen ihmisvilinässä erittäin räikeästi. Mielessäni vilisivät erityyppiset diagnoosit, joiden numerointi alkaa F-kirjaimella. Kaikkia mahdollisia näytti olevan edustettuina ja varmasti useimpia yhdistelmiäkin. Todella surullista ja ennen kaikkea ihan hirvittävän pelottavaa. Entistä tiukemmin pidin kiinni pienestä kädestä. Ja toisella kädellä käsilaukustani.
En ole koskaan aikaisemmin Suomessa pelännyt omaisuuteni puolesta. Tänään ylitin senkin rajan. Pelkäsin joka hetki tuntevani ylimääräisiä käsiä käsilaukussani himoitsemassa lompakkoani ja puhelintani. Tai vaikkapa vain meikkipussiani. Ahdistavaa, todella ahdistavaa.
Ihana oli palata kotiin, omaan kaupunginosaan, jossa ihmiset, suomalaiset, näyttävät suomalaisilta ja täysjärkisiltä. Käyttäytyvät sivistyneiden ihmisten tavoin eivätkä örise jonkun päihdyttävän tai turruttavan aineen vaikutuksen alaisina kauppojen ovilla ja syvennyksissä tai kävele kiiluvasilmäisinä sekopäinä ympäriinsä. Enpä yhtään ihmettele, että vanhat ihmiset pelkäävät liikkua yksin kotinsa ulkopuolella. Minuakin pelotti tänään ihan oikeasti, vaikka minun jalkani, tarvittaessa myös käteni, toimivat vielä täysin moitteettomasti, jos itseään tarvitsee puolustaa.
Mutta kyllä tämä elämä on mennyt aivan hulluksi tässä kaupungissa.
Kolme viidestä vastaantulijasta oli jotain muuta etnistä alkuperää ulkonäkönsä perusteella ja toinen jäljelle jäävistä kahdesta puhumansa kielen perusteella. Ja mikä pahinta, se ainoa suomalainen näistä viidestä näytti hänkin joltain käsittämättömältä oliolta. Lihavalta, epäsiistiltä ja huonokäytöksiseltä, alempaa alaluokkaa edustavalta yhteiskunnasta pudonneelta... eläimeltä. Valitettavasti.
Aluksi ihmettelin, miksi minua katsotaan niin pitkään, mutta se johtui varmasti siitä, että ensinnäkään en pystynyt pitämään leukaani kurissa. Se väkisinkin, kaikista pontevista yrityksistäni huolimatta, loksahteli auki hämmästyksestä, ällistyksestä ja järkytyksestä. Toiseksikin olin varmasti sen pienen kaupungin kokoisen kauppakeskuksen ainoa äiti, joka selvästi piti huolta lapsestaan pitämällä häntä tiukasti kädestä kiinni, ohjaamalla eteenpäin kaikenmaailman helmojen ja huntujen joukossa. "Äiti, täällä on ihan hirveen paljon turisteja !" Ei, rakas, kyllä ne kaikki ihan asuu täällä Suomessa.
Myös tämän hetkinen mielenterveystyön tila näkyi kauppakeskuksen ihmisvilinässä erittäin räikeästi. Mielessäni vilisivät erityyppiset diagnoosit, joiden numerointi alkaa F-kirjaimella. Kaikkia mahdollisia näytti olevan edustettuina ja varmasti useimpia yhdistelmiäkin. Todella surullista ja ennen kaikkea ihan hirvittävän pelottavaa. Entistä tiukemmin pidin kiinni pienestä kädestä. Ja toisella kädellä käsilaukustani.
En ole koskaan aikaisemmin Suomessa pelännyt omaisuuteni puolesta. Tänään ylitin senkin rajan. Pelkäsin joka hetki tuntevani ylimääräisiä käsiä käsilaukussani himoitsemassa lompakkoani ja puhelintani. Tai vaikkapa vain meikkipussiani. Ahdistavaa, todella ahdistavaa.
Ihana oli palata kotiin, omaan kaupunginosaan, jossa ihmiset, suomalaiset, näyttävät suomalaisilta ja täysjärkisiltä. Käyttäytyvät sivistyneiden ihmisten tavoin eivätkä örise jonkun päihdyttävän tai turruttavan aineen vaikutuksen alaisina kauppojen ovilla ja syvennyksissä tai kävele kiiluvasilmäisinä sekopäinä ympäriinsä. Enpä yhtään ihmettele, että vanhat ihmiset pelkäävät liikkua yksin kotinsa ulkopuolella. Minuakin pelotti tänään ihan oikeasti, vaikka minun jalkani, tarvittaessa myös käteni, toimivat vielä täysin moitteettomasti, jos itseään tarvitsee puolustaa.
Mutta kyllä tämä elämä on mennyt aivan hulluksi tässä kaupungissa.
maanantai 3. tammikuuta 2011
Kuin minä
Beside Too-ticky lay four small fish. One more, and she'd have her soup.
Suddenly she heard impatient steps coming nearer on the landing-stage. Up there Moomintroll rapped at the bathing-house door. He waited a moment and knocked again.
'Ho!' shouted Too-ticky. 'I'm under the ice!'
The echo raised its head somewhere to the left of her and shouted: 'Ho!' It went sliding back and forth several times and cried: 'Under the ice!'
After a while Moomintroll's snout cautiously appeared in the opening. His ears were decorated with limp gold ribbons.
He looked at the steaming, black water and at Too-ticky's four fish.
He shivered, and said: 'Well, he didn't come.'
'Who didn't?' asked Too-ticky.
'The sun!' cried Moomintroll.
'The sun,' repeated the echo. 'Sun, sun, sun...' farther and farther off, weaker and weaker.
Too-ticky hauled on her line.
'Dont't be in such a hurry,' she said. 'He's been coming on this day every year, so probably he'll do it now again. Pull up your snout so I can come out of here.'
Too-ticky clambered up to the surface and sat down on the bathing-house steps. She sniffed lightly nad listened. Then she said: 'Soon now. Sit down and wait.'
Little My came skating over the ice and sat down beside them. She had tied tin lids under her shoes for better speed.
'So here we're waiting for something wonderful again,' she said. 'Not that I wouldn't like a little daylight.'
Two old crows came flapping from the wood and alighted on the roof of the bathing-house. The minutes passed.
All at once the fluff on Moomintroll's back bristled, and in great excitement he saw a red light gathering on the dusky sky just over the horizon. It thickened to a narrow, red sliver of fire that threw long, red rays of light along the ice.
'There he is!' cried Moomintroll.
He lifted Little My in his arms and kissed her smack on the nose.
'Golly, what a fuss,' said Little My. 'What's all this to make such a noise about?'
'Of course!' cried Moomintroll. 'Spring! Warmth! Everybody'll wake up! How splendid.'
He took the four fish and threw them high in the air. He stood on his head. He had never felt so happy in his life.
And then the ice became dark again.
The crows took off and went slowly flapping over the shore. Too-ticky gathered up her fishes, and the little red strip had hidden itself under the horizon.
'Did he change his mind?' Moomintroll asked, horrified.
'No wonder after taking a peep at you,' said Little My, and skated off on her tin lids.
'He'll return tomorrow,' replied Too-ticky. 'And then he'll be a tiny bit bigger, about like a piece of cheese rind. Take it easy.'
And Too-ticky crept back under the ice to fill her soup-kettle with sea-water.
Moominland Midwinter by Tove Jansson
Suddenly she heard impatient steps coming nearer on the landing-stage. Up there Moomintroll rapped at the bathing-house door. He waited a moment and knocked again.
'Ho!' shouted Too-ticky. 'I'm under the ice!'
The echo raised its head somewhere to the left of her and shouted: 'Ho!' It went sliding back and forth several times and cried: 'Under the ice!'
After a while Moomintroll's snout cautiously appeared in the opening. His ears were decorated with limp gold ribbons.
He looked at the steaming, black water and at Too-ticky's four fish.
He shivered, and said: 'Well, he didn't come.'
'Who didn't?' asked Too-ticky.
'The sun!' cried Moomintroll.
'The sun,' repeated the echo. 'Sun, sun, sun...' farther and farther off, weaker and weaker.
Too-ticky hauled on her line.
'Dont't be in such a hurry,' she said. 'He's been coming on this day every year, so probably he'll do it now again. Pull up your snout so I can come out of here.'
Too-ticky clambered up to the surface and sat down on the bathing-house steps. She sniffed lightly nad listened. Then she said: 'Soon now. Sit down and wait.'
Little My came skating over the ice and sat down beside them. She had tied tin lids under her shoes for better speed.
'So here we're waiting for something wonderful again,' she said. 'Not that I wouldn't like a little daylight.'
Two old crows came flapping from the wood and alighted on the roof of the bathing-house. The minutes passed.
All at once the fluff on Moomintroll's back bristled, and in great excitement he saw a red light gathering on the dusky sky just over the horizon. It thickened to a narrow, red sliver of fire that threw long, red rays of light along the ice.
'There he is!' cried Moomintroll.
He lifted Little My in his arms and kissed her smack on the nose.
'Golly, what a fuss,' said Little My. 'What's all this to make such a noise about?'
'Of course!' cried Moomintroll. 'Spring! Warmth! Everybody'll wake up! How splendid.'
He took the four fish and threw them high in the air. He stood on his head. He had never felt so happy in his life.
And then the ice became dark again.
The crows took off and went slowly flapping over the shore. Too-ticky gathered up her fishes, and the little red strip had hidden itself under the horizon.
'Did he change his mind?' Moomintroll asked, horrified.
'No wonder after taking a peep at you,' said Little My, and skated off on her tin lids.
'He'll return tomorrow,' replied Too-ticky. 'And then he'll be a tiny bit bigger, about like a piece of cheese rind. Take it easy.'
And Too-ticky crept back under the ice to fill her soup-kettle with sea-water.
Moominland Midwinter by Tove Jansson
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Katse
Omalta malttamattomalta odotukseltani en huomannut sitä ensin. Jotain oli muuttunut. Se katse ei ollut enää samanlainen mitä aikaisemmin. Siitä puuttui joku ja siinä oli jotain, mitä en olisi halunnut olevan. Häivähdys pettymystä. Vai ärtymystä. Väsymystä.
Silti hänen kosketuksensa oli kaunis. Lämpimät kämmenet selässäni, pehmeät huulet huulillani. Kuuma hengitys kaulallani. Ohikiitävä yhteensulautumisen hetki. Tunne, että yksi peitto riittää. Vai olinko se vain minä ? Oliko se lopun alkua ?
"Georgia oli kurkkua myöten täynnä ihmisiä, jotka saivat hänet tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi." Kyllä. Olen, hemmetti vieköön, kurkkuani myöten täynnä itseäni !
Mutta häneltä sain tarinan, jossa puhuttiin unelmista, aarteista ja rakkaudesta. Jossain muussa tilanteessa se olisi ollut lahja sydämeltä toiselle, mutta häneltä se oli unohdus, jonka hän korjasi hetken mielijohteesta. Siitäkin huolimatta se tuntui mukavalta ja oli todellinen yllätys minulle.
Ja yhtä äkkiä oli kesä.
Silti hänen kosketuksensa oli kaunis. Lämpimät kämmenet selässäni, pehmeät huulet huulillani. Kuuma hengitys kaulallani. Ohikiitävä yhteensulautumisen hetki. Tunne, että yksi peitto riittää. Vai olinko se vain minä ? Oliko se lopun alkua ?
"Georgia oli kurkkua myöten täynnä ihmisiä, jotka saivat hänet tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi." Kyllä. Olen, hemmetti vieköön, kurkkuani myöten täynnä itseäni !
Mutta häneltä sain tarinan, jossa puhuttiin unelmista, aarteista ja rakkaudesta. Jossain muussa tilanteessa se olisi ollut lahja sydämeltä toiselle, mutta häneltä se oli unohdus, jonka hän korjasi hetken mielijohteesta. Siitäkin huolimatta se tuntui mukavalta ja oli todellinen yllätys minulle.
Ja yhtä äkkiä oli kesä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
